AMORPHIS - UNDER THE RED CLOUD

Syksy saapuu ja on uuden Amorphis albumin aika. Ja mikä albumi sieltä tulikaan!

Under The Red Cloud on luonnollista jatkoa jo aikaisemmille Tomi Joutsenen kanssa tehdyille levyille. Tällä kertaa bändi suuntasi tuottaja Jens Bogrenin luokse ja hän sai piiskattua bändin pojilta ulos heidän vahvimman levyn sitten Eclipsen.

Biisimateriaali on tasaisen vahvaa, eikä mielestäni yhtään huonoa biisiä mahdu mukaan. Parhaimpina hetkinä koen kappaleet The Four Wise Ones sekä Dark Path, jossa on todella tarttuva kertosäe. Joutsen lisäksi käyttää Circle albumin aikaan opittua korkeampaa örinälaulua, joka toimii erinomaisesti. Eikä puhtaissa lauluissa valittamista ole, päinvastoin.



Digipakin bonuskappaleista löytyy lisäksi yksi parhaimmista kappaleista Come The Spring, joka mielestäni olisi pitänyt ehdottomasti sisältyä itse albumiin. Olisi ollut täydellinen päätöskappale.

Jokaisesta kappaleesta löytyy koukkuja ja uusia ideoita, jotka tulevat esiin lukuisten kuunteluiden jälkeenkin. Under The Red Cloudilla yhdistyy täydellisesti uusi ja vanha Amorphis. Suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan.

Arvosana: 10/10

PELAAMISEN HISTORIAA JA MIKSI MINÄ PELAAN?

Olen harrastanut pelaamista jo pienestä pitäen. Kotoa löytyi silloin kasibittinen Nintendo, eli tuttavallisemmin NES. Myöhemmin tuli Super Nintendo, eli SNES. Näillä tuli pelattua tietenkin Mario pelejä ja tietenkin Turtles-pelit olivat kovassa suosiossa. Jossain vaiheessa veli osti ensimmäisen PlayStationin ja sille ensimmäiseksi peliksi valikoitui Rayman. Tästä on sellaiset muistot, kun ei tullut heti ostettua muistikorttia, niin pelin sai aina aloittaa alusta. Melko turhauttavaa. :) Luonnollinen jatko oli tietenkin PlayStation 2 ja kirppikseltä ostamani Nintendo 64.

Tämän jälkeen on TV-tasolta löytyneet oikeastaan kaikki konsolit: Xbox, Xbox 360, Wii, Wii U, PS3 ja PS4. Lisäksi löytyy PC, jolla tulee nokinverran pelailtua.




Siirrytään kysymykseen, Miksi minä pelaan?

Minulle pelaaminen on oikeastaan ollut pakokeino oikeasta maailmasta. Pelien maailmaan on helppo uppoutua ja unohtaa ympäröivät asiat ja murheet.

Yksi syy on myös sosiaalisuus, samalla sohvalla pelaten esim Mario Karttia. Tämä on nykykonsoleilla jäänyt harmittavan vähälle huomiolle. Netissä pelaaminen on oikeastaan kuihduttanut paikallisen moninpelaamisen. Onneksi Wii U on poikkeus tässä ja sille löytyykin useita pelejä, joita voi samalla sohvalla pelata.

Nintendon Amiibot ovat suosittuja. Kuvassa Yarn Yoshi.

Erityisesti tykkään avoimen maailman peleistä, joissa virtuaalisessa maailmassa voi vapaasti mennä ja rellestää, purkaa vähän paineita. Toinen suosikkigenre on elokuvamaiset pelit, kuten Until Dawn tai Heavy Rain, joissa voi itse vaikuttaa juonen kulkuun ja omilla valinnoilla on vaikutusta.

Viimeaikoina kuitenkin pelaaminen on jostain syystä jäänyt vähemmälle ja enemmän tulee ostettua pelejä kuin pelattua niitä. Jätän kuitenkin suosiolla hyllyyn kaikki satoja tunteja vaativat roolipelit ja muut, koska en niitä tulisi koskaan läpäisemään.

Pelaaminen on siis jo pitkäaikainen harrastus ja voisi sanoa että jonkinlainen elämäntapa. Toivon, ja tiedänkin, että pelaaminen tulee olemaan osa elämääni hautaan asti

Miksi sinä harrastat pelaamista?